Elettiin vuotta 1966, kun Wembleyn stadionilla, Englannin Lontoossa taistelivat jalkapallon maailmanmestaruustittelistä isäntämaa Englanti ja Länsi-Saksa. 96 924 katsojaa todisti Englannin vievän voiton Länsi-Saksan nenän alta, lisäajalla syntyneellä kyseenalaisella maalillaan. Vaikka Englanti ei ole menestyksekkäitten kotikisojensa jälkeen onnistunut sijoittumaan mitalisijoille mm-kisoissa, on sen kannattajajoukko yhä edelleen täysin vakuuttunut voitosta ennen uusien kisojen alkua. Sama taudinkuva toistuu meidän suomalaisten keskuudessa puhuttaessa mm. jääkiekosta tai Eurovision laulukilvasta.

Vuoden 1995 kaukalotappelu-kulta pysyy hampaattomien penkkiurheilijoiden mielessä eittämättä yhtä tiiviisti kuin viimevuotinen Euroviisumenestys. Vaikka MM-kisojen mitalitilastoissa Suomen yläpuolelta löytyy peräti kaksi maata joita ei ole enää olemassakaan ja seuraavana listalla on suuri jääkiekkomaa Iso-Britannia, hehkuttaa media vuosi toisensa jälkeen varmaa voittoa ennen kisoja. Kisojen jälkeen puhuttavaa on ollut vähemmän. Ja vaikka euroviisuissa Suomen “laulu” on arvottu ensimmäiseksi vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa, lähdetään tänäkin vuonna selkeänä ennakkosuosikkina viisulavoille.

Mikä ajaa yleensä kohtuullisen järjellisen ajatteluun kykeneväisen inehmon tämän penkkiurheilupsykoosin kouriin? Huono itsetunto vai huono muisti? Tyhmyys? Alkoholi? MTV? Kokoomus? Mikähäh?

ps. Euroviisuista puhuttaessa pitänee mainita Ylen sangen rohkea modernin lähetystekniikan hyödyntäminen (eli ei.). Kuvataanhan Euroviisuja nimittäin ihan ensimmäistä kertaa teräväpiirtokaitafilmikameroilla (Oikeasti jo toista kertaa. Kuvasivat kuulemma jo Kreikassa viimeeksi isoilla kameroilla..). Meille suomalaisille siitä ei tosin ole mitään hyötyä, koska teräväpiirto kuvaa ei tietenkään meillä lähetetä. Ei edes niihin videotauluihin joita ripotellaan pitkinpoikin Helsingin urbaaneimpia kulmia. Tähän taas on syynä Helsingin kaupungin Euroviisuvastaavan, Risto Kuulasmaan, mukaan se, ettei “semmoisia ihmeellisiä teräväpiirtoskriinejä voi olla olemassakaan”. Onhan isoin kaupungille pystytettävä taulu kokonaista neljäkymmentä neliömetriä kookas.
Paitsi, että väärässähän Kuulasmaa tässä on. Muunmuassa Ameriikan Miamista löytyy paikalliselta stadikalta vajaa 640-neliöinen HD-taulu ja Atlantasta reilu 520-neliöinen. Tokiossakin on muudan 743-neliöinen HD-näyttö heposradan kyljessä.
Lähes Liechtensteinin kokoisten videonäyttöjen käytön mielekkyys onkin sitten asia erikseen. Ei silti saa valehdella, ettei jotain ole, jos tosiasia on se, ettei omat rahat riitä.

Kenen mielestä oli hyvä idea brändätä paahtoleipä toastiksi? Oliko Fazerilla tähtäimessään kansainväliset vuokaleipämarkkinat? Jos näin, miksi vehnätoast, eikä mahdollisesti johdonmukaisempi wheat toast. Ja oliko pakettiin ihan pakko laittaa molemmat variaatiot? Eikö lukutaitoinen ihminen osaisi silmillänsä katsoen erottaa paahtoleivän esimerkiksi piimälimpusta, ilman, että paketissa mainitaan sisältö puolenkymmentä kertaa eri kielillä? Eikö jopa ulkomaata äidinkielenään puhuva henkilö pystyisi samaan? Ja miksi leipäpakkauksen paino on ilmoitettu vain ruotsinkielellä?